Vaelluksella jos missä on syytä pysyä mahdollisimman terveenä. Liikkuminen taakan kanssa kipeänä ja heikkona on vähintäänkin hidasta ja uuvuttavaa, mutta pahimmillaan terveydelle vaarallista. Voi myös olla, että sairastuminen tai tapaturma keskeyttää monen muunkin mukavan loman ja aika meneekin avun hankkimisessa. On siis tärkeätä pyrkiä ehkäisemään sairastumiset ja tapaturmat kokonaan.
Tässä artikkelissa ei käsitellä varsinaisia hoitotoimenpiteitä. Niistä löytyy tietoa vallan hyvin ensiapuoppaista. Tavoitteena on esittää ne erityispiirteet ensiavussa tai oikeastaan jo ennaltaehkäisyssä, jotka takaavat onnistuneen vaelluksen.
Ongelmien ennaltaehkäisy
Vaelluksen onnistumisen kannalta tärkeintä on kaikkien yhtään vakavampien ongelmien ennaltaehkäisy. Tapaturmien osalta parasta torjuntaa on harkittu ja rauhallinen käytös. Riskialttiit toimet: halonhakkuut, jokien ylitykset, vuoleminen, ruoanlaitto jne. tehdään ennalta sovitulla tavalla turvallisesti ja rauhallisesti. Erilaiset kisailut ja hypyt ja juoksuleikit kannattaa rauhoittaa mitä kauemmaksi avusta päästään. Rinkka selässä ei hypitä alas kiviltä tai kannoilta. Ei liene epäselvää miten turhalta nilkan nyrjähtäminen tai sitä pahempi tapaturma tuntuu itse uhrista, mutta myös vaellusryhmän muista jäsenistä jotka ovat panostaneet vaellukselle lähtöön osan lomastaan ja joka muuttuu nyt suunnitellusta etenemisestä paluuponnisteluksi.
Ennaltaehkäisyn ja varautumisen TOP-10
- Ennalta tehty riskien tunnistaminen ja torjuminen – päivittäin ennen lähtöä
- Kenkien hiertämättömyys
- Rinkan paino on sopiva ja perussäädöt oikein
- Reitti on turvallinen ja taidoille sopiva
- EA-taidot ovat hallinnassa
- Osallistuja on terve lähtiessä – mahdolliset vakiolääkitykset mukana
- Tiedot ja taidot ovat riittävät
- Tasainen ja riittävä juominen
- Riittävä lepo
- Toiminta ohjeiden mukaan 🙂
Varsinainen ensiapu tapaturmissa ja sairastumisissa
Partiolaisille ensiapuharjoittelu on tuttua juttua viikkotoiminnasta, leireiltä, haikeilta ja PT-kisoista. Loppujen lopuksi ja onneksikin vain harva on joutunut osallistumaan vakavan tapaturman ensiapuun oikeasti. Hekin, jotka ovat vakavissa ongelmissa auttaneet ovat useimmiten luovuttaneet vastuun ensihoitajalle ja terveyskeskuspäivystäjälle varsin pian hätänumeroon soittamisen jälkeen, koska rakennetussa ympäristössä ammattiapu on varsin lähellä.
Erämaahankin saadaan sama ja kussakin tilanteessa tarvittava apu, mutta ei yhtä nopeasti kuin kaupungissa. Tämän vuoksi erämaassa moni suunniteltu asia tapaturman tai sairastumisen jälkeen muuttuu. Avunantoon tulee suhtautua huomattavasti suuremmalla vakavuudella kuin taajamaympäristössä. PT-kisojen rastitehtävissä usein nähty puolitosissaan toimiminen pitää unohtaa jo ennen lähtöä. Potilasta on aidosti ja todella kokonaisvaltaisesti pidettävä huolta ja kaikki toimet ja tavoitteet tulee asettaa siihen, että henkilö saadaan kuntoon ja/tai turvaan.
Mihin ensiavun antamisessa sitten pitää varautua?
Tavoitteena on toteuttaa Luiro’17 suunnitelmien mukaisesti. Tämän tavoitteen eli vaelluksen jatkamisen kannalta tapaturmat ja sairastumiset voisi jakaa kolmeen eri tyyppiin sen mukaan miten vakavia ne ovat. Luokat voisivat olla esim seuraavat
Tapaturmat ja sairaudet, jotka
- vaikeuttavat vaelluksen toteutusta
- muuttavat vaelluksen toteutusta
- aiheuttavat vaelluksen keskeytyksen ja evakuoinnin
1) kohdan onnettomuudet ja sairaudet ovat usein lievempiä infektiosairauksia, lieviä ala- ja yläraajojen viiltohaavoja, hankaumia ja rakkoja, lihasten ylirasitusta, lieviä venähdyksiä, vatsatautia, ripulia, lievää kuumetta, päänsärkyä, lieviä 1.asteen palovammoja jne. Yleisesti ottaen kaikkea mikä voi aiheuttaa kurjaa oloa ja harmia ja suorituskyvyn pientä alenemista, mutta eivät varsinaisesti vaaranna terveyttä pitkällä aikavälillä. Vaivat yleensä hidastavat matkantekoa ja niistä kärsivän on syytä levätä kaikki liikenevä aika.
Tämän luokan potilaita hoidetaan matkan jatkuessa mahdollisimman hyvin. Potilaan jaksamista voidaan tukea mm. keventämällä taakkaa ja joissakin tapauksissa ruokavaliota korjaamalla. Jos tila heikkenee tai jos vamma on alaraajoissa voi olla että joudutaankin toteuttamaan 2) kohdan mukaisia toimenpiteitä.
2) kohdan onnettomuudet ja sairaudet yleensä pysäyttävät matkanteon ja aiheuttavat vaelluksen aikataulun, reitin ja kantamusten uudelleensuunnittelun potilaan voinnin perusteella. Tällaisia ongelmia ovat esimerkiksi selvästi normaalilämpöä suurempi kuume, voimakas flunssa, voimakas vatsatauti, laajemmat palovammat. Jalan alueen haavojen tulehtumiset niin, että kipu estää liikkumisen.
Tämän luokan potilaat joudutaan yleensä asettamaan vuodelepoon ja odottamaan tervehtymistä jonka jälkeen matkaa voidaan jatkaa. Matkaa voi joutua jatkamaan myös suoraan reitin päätepisteeseen tai lähimmälle tielle. Tarvittaessa, jos vaellusryhmässä on riittävästi aikuisia – vähintään yksi aikuinen lähtee potilaan kanssa kotimatkalle ja muut jatkavat vaellusta.
3) kohdan seikat ovat vakavia viilto- ja murskavammoja, murtumia, tajuttomuus, vakavia sairaskohtauksia, kämmentä suuremmat 2 asteen palovammat, kaikki kolmannen asteen palovammat. Vakavat haavojen tulehtumiset, jotka pahenevat.
Kaikki alaraajoissa olevat ompelua vaativat haavat estävät matkanteon sillä ne eivät kestä kävelyn aiheuttamaa rasitusta.
1) kohdan ja suurimman osan 2) kohdankin tapauksista pystytään hoitamaan omin voimin.
Vakavat 2) kohdan ja kaikki 3) kohdan ongelmatilanteet vaativat ulkopuolista apua ja siksi ne tulisi torjua varotoimin niin että niitä ei koskaan tapahtuisi. Jos vakavia tapaturmia ja sairastumisia kuitenkin tapahtuu on ainoa mahdollisuus avun hankkiminen. Potilaan siirtäminen huonokuntoisena kymmeniä kilometrejä ei ole järkevää ja saattaa aiheuttaa kantajilleen ja potilaalle lisää vammoja.
Hätäpuhelu tunturissa
Avun hälyttäminen tehdään puhelimitse hätäkeskukseen. Se onnistuu enintään 20 km etäisyydellä Sokosti-tunturista tai Kiilopään tunturikeskuksesta kun näiden sijaintien matkapuhelinmastoihin on esteetön yhteys. Käytännössä hätäpuhelua varten joudutaan useimmiten nousemaan korkeammalle maastonkohdalle. Mahdollisesti jopa useiden kilometrien päähän. Näitä tilanteita varten voi harkita erillisen PMR-puhelinparin mukaanottoa. PMR-puhelimen kantama (käytännössä max 1 km) saattaa riittää potilaan ja soittajan välillä jos soittaja on joutunut nousemaan korkeammalle soittamista varten. Potilasta ei kuitenkaan saa jättää yksin.
Jos ollaan UK-puiston kämppien lähettyvillä on niiden yhteydessä yleensä helikopterin laskeutumispaikkaa osoittavat kyltit. Kylteistä löytyy paikan koordinaatit.
Soittajan mukana on syytä olla kirjallisesti potilaan tilasta kertovat tiedot:
- Mitä on tapahtunut
- Missä on tapahtunut (potilaan sijainti mieluiten virallisesta kartasta tarkistetuilla koordinaateilla)
- Potilaan tila
- Vamma tai sairaus
- Mahdollinen kuume ja muut oireet, arvio vakavuudesta
- Soittajan sijainti
- Jos mahdollista kerro/viestitä tehdystä hätäpuhelusta myös vaelluksen johtajille.
Ellei puhelu onnistu edes korkeammalle nousemalla ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähteä kulkemaan kohti lähintä paikkaa jossa voisi olla ihmisiä ja yhteys. Tästä tulee kuitenkin sopia muun ryhmän kanssa. Järkevintä on kulkea tällöin tyypillisimpiä reittejä pitkin. Tällöin voit ohjata kanssakulkijoita avuksi ja sinulla on myös mahdollisuus törmätä mönkijöillä liikkuviin autiotupien ja tulipaikkojen huoltajiin.
Evakuointi UK-puistossa
Evakuoinnissa noudatetaan evakuoijan ohjeita. Tässä on esitetty vain joitain periaatteita.
Evakuointi voidaan tehdä kesäaikaan mönkijällä, helikopterilla tai joissain tapauksissa veneellä Lokan suunnasta. Evakuoinnista ja sen toteutustavasta päättää pelastusviranomainen.
Evakuoinnissa pelastetaan pääsääntöisesti vain apua tarvitseva potilas. Joissakin tapauksissa mahdollisesti myös uhrin saattaja. Varusteita ei välttämättä pystytä siirtämään. Varusteet jaetaan vaellusryhmälle kannettavaksi. Jos painoa tulee liiaksi pitää tavarat jättää hyvin suojattuina paikkaan josta ne voi myöhemmin, mahdollisesti viikkojenkin päästä noutaa. Mitään elintarvikkeita ei tällöin jätetä rinkkaan eläinten vuoksi.
Vaellusryhmän tulee jo ennen lähtöä arvioida kuka voi toimia saattajana ja miten kunkin henkilön evakuointi vaikuttaa ryhmän toimintaan.
Helikopterievakuointia on yhdellä kirjoittaman tietämällä vaelluksella tiedusteltu. Jos potilas on itse kykenevä kävelemään niin havainto on, että tällaista potilasta ei haeta, vaan kehotetaan vaellusryhmää itse hankkiutumaan, vaikka sitten hitaasti, sairaanhoitoon. Esim. yläraajan murtumatapauksissakin saattaa olla että muuten hyvävointinen henkilö voi joutua kävelemään itse kotiin (ilman kantamuksia tottakai).Tällaisia tilanteita varten on syytä varata mukaan riittävästi tulehduskipulääkkeitä.
Christian Kivimäki
